Saman tien muistelin aikoinaan nähneeni vähän vastaavan, ja löytyihän sekin, tosin muuttaneena: Nallesairaala. Löysin myös lupauksen joka oli jäänyt mieleen: "Nallesairaala hoitaa kaikki pehmot jotka ovat puhki rakastettuja tai muuten hoidon tarpeessa."
Ajatushan on ihana. Lapsella on rakas nukke, nalle tai muu kaveri, joka ei enää kestä halauksia. Nukketohtori pelastaa ja nallesairaala hoitaa, ja taas halataan!
Mutta saman tien mieleen hiipii, että onkohan tämän päivän lapsilla enää niitä rakkaista rakkaimpia leluja ollenkaan, kun tavaraa on niin paljon? Onko niillä nukeilla ja nalleilla sielu ja persoona, kun uutta saa niin helposti? Halpispehmot maksavat muutaman euron,helppo antaa lapselle - ja sitten niitä ihmiset ostavat kirppiksiltä kassikaupalla koiriensa leikkeihin. Entä nuket!? Vieläkö nukessa on tärkeintä se niiden rakastaminen, niiden hoivaaminen ja vastuuntunnon harjoittelu, vai onko kyseessä uusin ja hienoin toiminto, lisävaruste, asu tai muu oheistavara?
Monilla meistä nykyaikuisista on ollut paljon vähemmän tavaroita kuin lapsilla tänä päivänä. Ei se ole lupaus onnellisuudesta, ei tokikaan! Ja hienoa, kun nykyään voi lapsille valita lelut iän mukaan, eikä se sama lelu ole ainoa. Kunhan sen tekee lapsen kehitystä seuraten, ei markkinamiesten teletappi-muumi-hellokitty-barbi---- jne ikäkausikaarta ja sukupuolirajaa seuraten. Mielummin tutkailuun, aikuisen jäjittelyyn, rakenteluun, liikkumiseen, pienesineleikkeihin jne sopivia leluja kehityksen edetessä. Merkeillä ja pakkauksen logoilla ei ole niin väliä, paitsi kestävyyttä haettaessa.
Mutta, palatakseni siihen lempinukkeen tai -nalleen!
Jos ajattelemme että tässä ajassa lapsen ei tarvitsekaan kiintyä yhteen leluun, ja että elämä on helpompaa kun ei tarvitse aina huolehtia samaa lelua tai unilelelua mukaan, niin ok sitten. Tai että määrä korvaa laadun. Mutta ohitammeko silloin jotain? Kokeeko lapsi lelukavalkadissaan hellyyden ja kiintymyksen tunteita siten kuin pitkäaikaisen rakkaansa kanssa? Oppiiko hän huolehtimaan, kun aina voi matkasta unohtuneen tilalle poimia toisen, tai pyytää ostamaan uuden? Onko hänellä silloin mitään, minkä halaaminen antaisi pyyteetöntä lohtua ja turvaa, myös silloin kuin vanhemman silmä ei lohdun tarvetta näe? Onko ketään, joka taipuisi hänen leikkeihinsä, ottaisi vastaan kiukut ja itkut samoin kuin suukot ja halitkin?
Niinpä niin - mikäpä olisi oikein? En tiedä. Olen kuitenkin antanut ja tulen antamaan lapselle mahdollisuuden kiinnittyä leluunsa, vaikkapa unipupuun tai halikaveriin. Toisille lapsille se on tärkeää, toiset eivät välitä. Olisiko se jonkinlaista lapsentahtisuutta, että antaa kuitenkin mahdollisuuden?
Kuva Nukketohtorin sivulta!
Ja muuten, jos joku epäili: Nukketohtori ja Nallesairaala eivät ole sponsoreitani. Tuskin tulevat edes tietämään että heitä mainitsen..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti