Lasten kanssa puuhaaminen

Lasten kanssa puuhaaminen on mukavaa - myös lapsista :).
Vielä mukavampaa se on kaikille, kun itsekin siitä nauttii. Lapsikin huomaa, jos aikuinen vain yrittää tekemisellä kuluttaa aikaa, tai esittää kiinnostunutta vaikka evvk.
Harmittaa joskus kun näkee miten aikuinen roikkuu puhelimessa, tai puhelimen kautta viesteissään / netissä, vaikka lähellä olisi lapsi, joka janoaisi aikuisen seuraa ja huomiota. Harmittaa, koska itsekin olen niin joskus tehnyt, silloin kun vielä luulin että aika lapsen kanssa on loputon. No, sitä se ei ole.

Tässä blogissa en aio esitellä upeita kädentaidon luomuksia tai mahtavia opettavaisia ideoita. Ei, vaan pysyn perusasioissa: mitä lasten kanssa voi puuhata, ihan reaalimaailmassa. Elämähän ei ole kiiltokuvaa eikä naistenlehden kansikuvajuttuja "Vauva ei muuta elämääni" -tyyliin. Vuosien mittaan pitää oppia puuhaamaan lasten kanssa niin että viihtyy itsekin, saa iloita lapsestaan,  saa vaihtaa tekemisiä niin ettei muovailuvaha tule korvistakin ulos.. ja silleen.

Valitsinkin tänään aiheeksi tuttuakin tutummat, joka kotia koristavat leogt / duplot. Kun ne ovat niin tutut, ja niitä on vaikka kuinka pyöritelty, niin voivat joskus unohtua sinne laatikkonsa kätköön. Tai hajautua yksi sinne, kaksi tuonne - sellaistakin on ollut näkyvissä. Rakennuksia tehdään ja puretaan, toiset lapset haluavat tehdä sitä enemmän kuin toiset. Mutta, leikkiin kuuluu myös tapahtumat tai tekemiset, joita varten nämä rakennelmat tehdään. Joskus on mukava ottaa ne pääasiaan. Pienetkin lapset osaavat yhdistää omia tekemisiään näiden 'legoukkojen' juttuihin. Isommat osaavat kertoa oikein kunnolla!

Pienenä kokeiluna kokosin kaksi autolastia hemmoja. Varasin esille paperia ja kynän, ja pyysin kertomaan, mitä tässä tapahtuu, ja lupasin kirjoittaa ylös (tätä sanotaan oikeastaan menetelmäksi nimeltä sadutus.. ). Ja kertomustahan riitti! Olivat kuulemma hoitoon menossa aamulla, lapset kyydissä. Aikuiset joutuivat monta kertaa komentamaan lapsia, jotka riitelivät keskenään tai kiukuttelivat hoitoon menoa. Samalla tuli selitys: se ei tykkää mennä kun siellä on pahaa ruokaa ja sillä ei oo kaveria siellä.

Se mikä erityisesti pisti korvaan ja mieleen, oli aikuisten kiukku noissa (jokapäiväisissä?) komennoissa. "Nyt kunnolla tai jätän tähän ja saatte kävellä ite!". Kysyin sitten lapsilta, miten kyytiläisille kävisi, jos jäisivät itse kävelemään? Vastaus oli lakonisen varma: "no ne jäisi auton alle ja kuolisi sitten". Niinpä. Näinhän sitä varoitellaan, älä mene yksin tai jäät auton alle! Huhhuh.

Eli leikkihetki ei ollut vain hauska, mutta taatusti opettavainen. Minulle. Lapsista en niin tiedä ;)